tiistai 21. huhtikuuta 2015
Blogin kohtalo..
Tresduros avasi oman bloginsta täällä, joten tämä henkilökohtainen blogini jää nyt hieman epämääräiseen tilaan. Porukkalenkit ja endurokisahommat varmaankin menevät kaikki Tres Durosin blogiin, mutta saattaa olla, että käyn silti omia pyöräjuttujani läpi täällä erikseen. Tai sitten en. Aika näyttää. Kuitenkin jos tämä minun blogini on kiinnostanut, nii seurailkaa ihmeessä tuota meidän tiimiblogiakin.
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Uuperi talvi-DH 2015
Kymi Anti-Flow järjesti talvi-DH -kisan Uuperinrinteillä lauantaina. Olin taas innoissani lähdössä kokeilemaan onneani alamäkikisaamisessa. Yritin etukäteen tiedustella, miten nastarenkailla pärjäisi, enkä ainakaa suoraa tyrmäystä mistään saanut. 26-tuumaisiin kiekkoihin minulla on käytetyt Freddy's Revenget, joita en ollut testannut vielä kertaakaan. Väänsin ne vanteille ja otin nokan kohti itää.
Uuperissa oli taas letkeä meininki. Paikalla oli parisenkymmentä pyöräilijää ja toki myös laskettelijoita. Suurimmalla osalla pyörälijöistä oli ruuvirenkaat vanteilla. Ilmottautumisen ja pukeutumisen jälkeen tunkkasin pyörän radan alkuun. Rata oli liukas, ehkä liiankin liukas. Yritin radan alussa olevat tuplat ylittää manuaalilla, mutta välissä oli lunta, joten vauhti tyssäsi siihen. Mutkan jälkeisen step downin yritin rullata, mutta etupyörä sukelsi lumeen ja minä perässä. Olisihan siinä tosin ollut ohituslinjakin. Seuraavan hypyn kiersin sivusta ja sen jälkeen alkoi jyrkempi ja jäisempi osuus. Ennen jyrkkiä kohtia pysähdyin lähes kokonaan, koska en luottanut renkaiden pitoon ollenkaan. Hyppyreiden jälkeisellä osuudella on useampi laituri ja niillä sentään pitoa oli edes jonkin verran. Hauska homma, että märkä lauta on joskus se pitävämpi materiaali. Loppukivikossa liukastelin holtittomasti ja kävin taas kerran nenälläni. Eihän siinä niin pitänyt käydä, olin tullut voittamaan!
Uuperissa on Suomen nopein ankkurihissi. Se yhdistettynä sohjoiseen hissilinjaan aiheutti sen, että ensimmäisellä yrityksellä en päässyt edes puoleen väliin rinnettä. Yritin tunkata, mutta alkunousu on niin jyrkkä, etten päässyt sitä ylös. Rullasin alas ja yritin uudestaan hissillä. Pääsin jyrkimmän kohdan, mutta loppu meni silti taluttamiseksi. Pakarat oli entisestään kipeät viiden työmatkapyöräilypäivän ja tiistaisen Pikkukosen hyppyrin mäkijuoksuintoilun jäljiltä, joten sohjossa tunkkaaminen ei herkulta maistunut.
Toinen lasku meni sentään kokonaan pystyssä, mutta vauhti oli sitä luokkaa, etten varmaan olisi yhdestäkään hyppyristä saanut edes keulaa ilmaan. Ajattelin siinä vaiheessa, että jos kolmannella laskulla ei ala homma maistumaan, jätän leikin siihen ja kaivan kameran autosta esiin. Hissi ei taaskaan ollut suosiollinen ja tunkkasin puolet rinteestä. Kolmannesta laskusta ei jäänyt mitään sanottavaa. Päätin hakea kameran autosta, mutta harkitsin silti ajavani hitaan kisalaskun, että saisin edes jonkun tuloksen. Kaksi ensimmäistä DH-kisaa DNS:nä ei paljoa ajomiestä mairittele.
Homma meni lopulta niin, että noin viikko sitten käsiin saamani Nikon D90 oli paljon kiinnostavampi kuin jumbotuloksen ajaminen kisassa, joten tarvoin lumihangessa kisan ajan kameran kanssa.
Uuperi talvi DH 2015 from Samuli Hellberg on Vimeo.
Nössöily harmitti hiukan, mutta videoiden kanssa on kuitenkin mukava näperrellä. D90:ssä ei ole videolle automaattitarkennusta ja suurimman osan kuvasin kiinteällä 50-millisellä objektiivilla. Polttoväli on melko pitkä croppikennoiselle kameralle ja liikkeen seuraaminen on tarkkaa puuhaa. Kuva miellyttää kuitenkin silmää ja syväterävyydellä on mukava leikkiä.
Kun kisa oli ohi, kävin vielä hinkkaamassa kisapätkän ensimmäisiä hyppyjä ja onnistuinkin ne lopulta ajamaan. Ensimmäinen mutka, josta hyppyihin ajettiin, oli hieman sohjoinen ja oikeastaan paljon pitävämpi, kuin mitä pää antoi uskoa. Varmaan loppuratakin olisi ollut nopeammin ajettavissa, kun olisin vain totutellut lipsuvaan tunteeseen. Olen kuitenkin loukannut itseäni ihan tarpeeksi monta kertaa pyörähommissa, joten ehkä joskus on syytä myös luovuttaa. Ja kuvata.
Uuperissa oli taas letkeä meininki. Paikalla oli parisenkymmentä pyöräilijää ja toki myös laskettelijoita. Suurimmalla osalla pyörälijöistä oli ruuvirenkaat vanteilla. Ilmottautumisen ja pukeutumisen jälkeen tunkkasin pyörän radan alkuun. Rata oli liukas, ehkä liiankin liukas. Yritin radan alussa olevat tuplat ylittää manuaalilla, mutta välissä oli lunta, joten vauhti tyssäsi siihen. Mutkan jälkeisen step downin yritin rullata, mutta etupyörä sukelsi lumeen ja minä perässä. Olisihan siinä tosin ollut ohituslinjakin. Seuraavan hypyn kiersin sivusta ja sen jälkeen alkoi jyrkempi ja jäisempi osuus. Ennen jyrkkiä kohtia pysähdyin lähes kokonaan, koska en luottanut renkaiden pitoon ollenkaan. Hyppyreiden jälkeisellä osuudella on useampi laituri ja niillä sentään pitoa oli edes jonkin verran. Hauska homma, että märkä lauta on joskus se pitävämpi materiaali. Loppukivikossa liukastelin holtittomasti ja kävin taas kerran nenälläni. Eihän siinä niin pitänyt käydä, olin tullut voittamaan!
Uuperissa on Suomen nopein ankkurihissi. Se yhdistettynä sohjoiseen hissilinjaan aiheutti sen, että ensimmäisellä yrityksellä en päässyt edes puoleen väliin rinnettä. Yritin tunkata, mutta alkunousu on niin jyrkkä, etten päässyt sitä ylös. Rullasin alas ja yritin uudestaan hissillä. Pääsin jyrkimmän kohdan, mutta loppu meni silti taluttamiseksi. Pakarat oli entisestään kipeät viiden työmatkapyöräilypäivän ja tiistaisen Pikkukosen hyppyrin mäkijuoksuintoilun jäljiltä, joten sohjossa tunkkaaminen ei herkulta maistunut.
Toinen lasku meni sentään kokonaan pystyssä, mutta vauhti oli sitä luokkaa, etten varmaan olisi yhdestäkään hyppyristä saanut edes keulaa ilmaan. Ajattelin siinä vaiheessa, että jos kolmannella laskulla ei ala homma maistumaan, jätän leikin siihen ja kaivan kameran autosta esiin. Hissi ei taaskaan ollut suosiollinen ja tunkkasin puolet rinteestä. Kolmannesta laskusta ei jäänyt mitään sanottavaa. Päätin hakea kameran autosta, mutta harkitsin silti ajavani hitaan kisalaskun, että saisin edes jonkun tuloksen. Kaksi ensimmäistä DH-kisaa DNS:nä ei paljoa ajomiestä mairittele.
Homma meni lopulta niin, että noin viikko sitten käsiin saamani Nikon D90 oli paljon kiinnostavampi kuin jumbotuloksen ajaminen kisassa, joten tarvoin lumihangessa kisan ajan kameran kanssa.
Uuperi talvi DH 2015 from Samuli Hellberg on Vimeo.
Nössöily harmitti hiukan, mutta videoiden kanssa on kuitenkin mukava näperrellä. D90:ssä ei ole videolle automaattitarkennusta ja suurimman osan kuvasin kiinteällä 50-millisellä objektiivilla. Polttoväli on melko pitkä croppikennoiselle kameralle ja liikkeen seuraaminen on tarkkaa puuhaa. Kuva miellyttää kuitenkin silmää ja syväterävyydellä on mukava leikkiä.
Kun kisa oli ohi, kävin vielä hinkkaamassa kisapätkän ensimmäisiä hyppyjä ja onnistuinkin ne lopulta ajamaan. Ensimmäinen mutka, josta hyppyihin ajettiin, oli hieman sohjoinen ja oikeastaan paljon pitävämpi, kuin mitä pää antoi uskoa. Varmaan loppuratakin olisi ollut nopeammin ajettavissa, kun olisin vain totutellut lipsuvaan tunteeseen. Olen kuitenkin loukannut itseäni ihan tarpeeksi monta kertaa pyörähommissa, joten ehkä joskus on syytä myös luovuttaa. Ja kuvata.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Videoita
Mike sai editoitua Teneriffan toisen ja viimeisen ajopäivien videot. Näiden välillä ajelinkin yksinäni. Hyviä muistoja tulee videoista. Mikellä on joku GoPro ja itselläni Sony HDR-AS15. Kuvanlaatu menee heittämällä GoProlle. Sony ottaa, varsinkin liikkeessä, melkoisen suttuista videota.
Sitten takaisin vähän tutumpiin sääolosuhteisiin. Jam Hookin video Pikkukosen hyppysessioilta. Emmepä me enduromiehet taida Pinkbiken VOD:iksi päästä hypyillämme. Vielä..
Sitten takaisin vähän tutumpiin sääolosuhteisiin. Jam Hookin video Pikkukosen hyppysessioilta. Emmepä me enduromiehet taida Pinkbiken VOD:iksi päästä hypyillämme. Vielä..
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Pikkukosken hyppysessiot
Kävin Metukan Rebirth-videota varten muutama viikko sitten lapioimassa Pikkukosen step-upin esiin. Sen jälkeen siellä on muutaman kerran muutenkin käyty ajamassa. Meinasin löhötä sunnuntain kotosalla kun sisäreisi on ollut vähän ärtyneen oloinen. Luin kuitenkin Facebookista, että paikka oli taas käyty siistimässä ja enduromiehiä oli menossa sessioimaan hyppyriä. Pakkohan sitä oli mennä paikalle.
Pari viikkoa sitten kävin dirttipyörällä ajamassa hyppyrin noin kymmeneen kertaan. Toisin kuin Metukalla hypätessä, dirttipyörällä en oikein löytänyt kunnon rentoutta hyppyriin. Haluan kuitenkin oppia hyppäämään kunnolla, joten lähdin taas pikkupyörällä liikenteeseen. Viimeksi kun menin hyppäämään, laitoin Racing Ralphit alle, että edes jotain pitoa olisi. Muilla paikallaolijoilla olikin sitten n. 160 joustavat pyörät ja Ice Spiker Prot alla.
Nokka oli melko sileässä jäässä, mutta kun sitä vähän karhensi ja ajoi suoraan, liukkaus ei ollut ongelma. Vauhdinotto ja alastulot menivät lumipupuksi ja hieman urille, joten niiden kanssa oli pikkupyörällä välillä vähän hankalaa. Useamman kymmenen kertaa tuli hypättyä, mutta eipä niistä monikaan kovin rennosti ja nätisti alastuloon mennyt. Kiikkerää on meno dirttipyörällä, mutta hauskaa oli silti. Seuraavan kerran sitten järeämmällä maasturilla, niin saa hieman rentoutta hyppäämiseen.
Kuskeja oli parhaillaan viisi kappaletta ja kuvaajakin kävi paikalla. Otin aluksi vähän videota, mutta kun kuvaaja tuli paikalle, päätin jättää hommat osaavammalle. Tässä kuitenkin ekan tunnin fiiliksiä videolla, omia hyppyjä ei tietenkään videolle päässyt. Kiitti Jukalle lapioinnista!
Pari viikkoa sitten kävin dirttipyörällä ajamassa hyppyrin noin kymmeneen kertaan. Toisin kuin Metukalla hypätessä, dirttipyörällä en oikein löytänyt kunnon rentoutta hyppyriin. Haluan kuitenkin oppia hyppäämään kunnolla, joten lähdin taas pikkupyörällä liikenteeseen. Viimeksi kun menin hyppäämään, laitoin Racing Ralphit alle, että edes jotain pitoa olisi. Muilla paikallaolijoilla olikin sitten n. 160 joustavat pyörät ja Ice Spiker Prot alla.
 |
| Tapsa linkuttaa |
Nokka oli melko sileässä jäässä, mutta kun sitä vähän karhensi ja ajoi suoraan, liukkaus ei ollut ongelma. Vauhdinotto ja alastulot menivät lumipupuksi ja hieman urille, joten niiden kanssa oli pikkupyörällä välillä vähän hankalaa. Useamman kymmenen kertaa tuli hypättyä, mutta eipä niistä monikaan kovin rennosti ja nätisti alastuloon mennyt. Kiikkerää on meno dirttipyörällä, mutta hauskaa oli silti. Seuraavan kerran sitten järeämmällä maasturilla, niin saa hieman rentoutta hyppäämiseen.
Kuskeja oli parhaillaan viisi kappaletta ja kuvaajakin kävi paikalla. Otin aluksi vähän videota, mutta kun kuvaaja tuli paikalle, päätin jättää hommat osaavammalle. Tässä kuitenkin ekan tunnin fiiliksiä videolla, omia hyppyjä ei tietenkään videolle päässyt. Kiitti Jukalle lapioinnista!
maanantai 2. helmikuuta 2015
Metukan uudelleensyntymä
Yritin saada syksyllä Commencal Meta AM 29 -runkoni myytyä. Unelmissani näin lyhyemmällä chainstayllä varustetun ja isompaa takarengasta syövän rungon. Ja ehkä jopa matalammalla keskiöllä. Syksy taitaa olla huonoa aikaa pyöräkaupalle, eikä kiinnostuneita ostajia oikein ollut. Taloustilanne, eikä järki oikein antaneet myöden ostaa uutta runkoa ennen vanhan myymistä. En halunnut odottaa myynnin mahdollista onnistumista läpi talven, ja kun viimeisenä silauksena löysin CRC:stä Michelinin Wild Mud Advanced 2.25:n ja Mavicin Crossmax Roam XL 2.2:n (molemmat noin kilon painoisia, mutta kapeahkoja taakse soveltuvia renkaita, joissa luulisi olevan kumia kovempaankin räppäykseen) päätin synnyttää Metukan uudestaan.
Ensialkuun purin koko roskan. Eli palat irti rungosta ja lopuksi vielä linkusto auki ja karheat laakerit vaihtoon. Seatstayn ja taka-akselin välissä olevat laakerit, sekä ohjainlaakerin yläpää olivat ainoat, jotka säästyivät uusimiselta. Otin hommaksi hioa koko rungon maalipinnan rikki ja ostin Motonetistä Motipin neonpinkin sparymaalin ja akryylilakan. Tilasin Commencalilta logotarrat ja iskusuojateippiä, mutta parin kuukauden odottelun jälkeen niitä ei kuulunut ja peruin koko tilauksen. Tarrojen odottelun takia projekti vähän venähti, mutta tammikuun alussa sain kaverin kautta järjestettyä lämpimän tilan rungon maalaamiseen.
Maalaminen meni aivan kuten odottaa saattaa. Etukolmio tippui kerran pölyiselle lattialle ja maalikin loppui hieman kesken. Halusin saada homman kuitenkin kerralla tehtyä, koska olin lukenut, että lakka kovettuisi parhaiten maalin kanssa heti maalaamisen tai sitten parin viikon kuivumisen jälkeen. Ei mitään siltä väliltä. Onni onnettomuudessa, kaverini sai taiottua Molotowin neonpunaista tilalle, joka lopulta osoittautuikin jopa paremmaksi sävyksi, kuin alkuperäinen Motip. Uuden maalin yhteydessä saatin järjestettyä myös sopiva tussi, jolla runko sai uudet koristeet tarrojen sijaan. Koristelu meni hieman persiilleen kun en saanut kädelle sopivaa tukea, eikä tussi liukunut kovinkaan hyvin karhealla maalipinnalla. No, onpahan ainakin uniikki.
Ennen pyörän kasaamista kävin hakemassa Motonetistä kiveniskutarraa, jonka ajattelin liimailla lähes koko rungon suojaksi. Homma ei onnistunut kovin helposti, koska maalipinta on hieman karhea, eikä tarra tarttunut joka kohtaan kunnolla. Pelkäsin kuitenkin, ettei spraymaalipinta olisi kovinkaan kulutuskestävää, joten virittelin tarrat niin hyvin kuin pystyin. Useassa kohtaa ainoa ratkaisu saada se pysymään oli vetää tarra kokonaan putken ympäri, jolloin se tarttui itseensä.
Tarrahommien jälkeen paukuttelin laakerit paikoilleen. Ohjainlaakeri ja keskiö olivat helppoja hommia, mitä nyt ei-vetopuolelta piti laakerikipista sahata pala irti, että se mahtui paikoilleen. (Täytyy muuten sanoa, että Metukan takapään suunnittelussa on kyllä tehty monta kompromissia. Iskari ei ole keskellä vaan hieman pois vetopuolelta, joten chainstay ei ole symmetrinen ja se tavallaan uppoaa keskiömuhvissa olevan painauman sisälle. Kyseisen painauman takia normaali pressfit-kuppi ei mahdu vasemmalle puolelle typistämättä sisään. Chainstayssä on myös sisäiset vaijeriviennit, mutta varsinkin takavaihtajan puolella putkessa on niin jyrkkä mutka, että kun ensimmäistä kertaa asensin vaijerinkuorta, käytin operaation varmaan kaksi tuntia. Metan chainstay on melko pitkä, mutta siltikään siihen ei mahdu kuin 2.2- tai 2.25-tuumainen rengas kunnolla pyörimään. Ehkä paremmalla suunnittelulla senkin olisi saanut ratkaistua?) Linkuston laakereiden asentaminen oli hieman työläämpi homma. Itseasiassa tuntui jopa siltä, että laakereiden paikoilleen paukuttaminen oli hankalampaa, kuin niiden irti saaminen, mikä sekään ei ihan vartin homma ollut. Lopulta sain kuitenkin ruuvattua rungon kasaan ja kyllähän siinä ihailtavaa riittikin.
Lopussa asentamisessa ei sen kummempia ihmeitä ollut. Takajarru piti ilmata, koska sen letku oli mennyt chainstayn läpi ja jarrusatulan joutui irroittamaan letkusta purkamisen takia. Sisäisiä vaijerivientejä en enää käytä, koska en tykkää rungon sisällä rämisevistä letkuista ja jos niitä tarvii vaihtaa, homma on liian vaivalloista. Metukassa ei siis ole rungon ulkopuolella kiinnityskohtia vaijereille, mutta nippusiteet ja teippi ajavat saman asian. Keskiön ja iskarin lähellä vaijereiden kanssa saa muutenkin olla hieman luova, etteivät ne jousituksen toimiessa hankaa tai ota mihinkään kiinni. Ensimmäiselle lenkille ja työmatkalle asensin taakse Hans Dampfin, josta leikkelin kapeimpia keskinappuloita ja sivunappuloita lukuunottamatta kaikki nappulat melkein pois. Ajattelin, että iso ilmatila olisi mukava "semislicksissä" ja että rengas mahtuisi typistetyillä nappuloilla pyörimään kunnolla. Ottaa se silti mutkissa kiinni chainstayhyn ja jo ensimmäisen ajokerran jälkeen maalit olivat kuluneet läpi sivunappuloiden kohdalta.
Myöhemmin testasin uutta Misukan mutarengasta takana, josta olin leikannut nappuloiden äärimmäiset osat pois. Rengas on jykevä, mutta mahtuu takahaarukkaan pyörimään. Tammikuu oli melko luminen, mutta sen mitä renkaalla pääsi ajamaan turpeessa, märillä kallioilla ja juurilla, pitoa kyllä löytyy vielä yli kahdella barillakin. Satuin vahingossa löytämään vielä Ice Spiker Pro:t puoleen hintaan. Jännästi niiden kanssa, sopivissa olosuhteissa, ajaminen on yhtä vaivatonta kuin kesäkeleillä. Huomasin kyllä ensimmäisen ajetun 100 kilometrin jälkeen, että kunnon paineilla muutama nasta raapaisee chainstaytä, mutta jaksaako tuota nyt murehtia...
Tein Metukan uudelleensyntymästä videon. Kävin ihan videon takia kaivamassa Kivikosta syksyllä rakentamani hyppyrin esiin ja siitä intouduttuani tein saman Pikkukosken step-upille. Taitaa videolla vilahtaa joku muukin uusi trailiviritelmä jostain Itä-Helsingistä. Jonkun lumisateisen kohdan olisin vielä halunnut dramatisoimaan videota, mutta kun sopivaa olosuhdetta ei tullut ja materiaalia alkoi muutenkin olla tarpeeksi, päätin että video saa luvan kelvata moisenaan.
 |
| Tätä kokoonpanoa, tai pelkkää runkosettiä yritin myydä |
Ensialkuun purin koko roskan. Eli palat irti rungosta ja lopuksi vielä linkusto auki ja karheat laakerit vaihtoon. Seatstayn ja taka-akselin välissä olevat laakerit, sekä ohjainlaakerin yläpää olivat ainoat, jotka säästyivät uusimiselta. Otin hommaksi hioa koko rungon maalipinnan rikki ja ostin Motonetistä Motipin neonpinkin sparymaalin ja akryylilakan. Tilasin Commencalilta logotarrat ja iskusuojateippiä, mutta parin kuukauden odottelun jälkeen niitä ei kuulunut ja peruin koko tilauksen. Tarrojen odottelun takia projekti vähän venähti, mutta tammikuun alussa sain kaverin kautta järjestettyä lämpimän tilan rungon maalaamiseen.
 |
| Pinta karheaksi ja vanhat logot pois |
 |
| Misukan nappuloista lähti ylimääräiset pois |
Maalaminen meni aivan kuten odottaa saattaa. Etukolmio tippui kerran pölyiselle lattialle ja maalikin loppui hieman kesken. Halusin saada homman kuitenkin kerralla tehtyä, koska olin lukenut, että lakka kovettuisi parhaiten maalin kanssa heti maalaamisen tai sitten parin viikon kuivumisen jälkeen. Ei mitään siltä väliltä. Onni onnettomuudessa, kaverini sai taiottua Molotowin neonpunaista tilalle, joka lopulta osoittautuikin jopa paremmaksi sävyksi, kuin alkuperäinen Motip. Uuden maalin yhteydessä saatin järjestettyä myös sopiva tussi, jolla runko sai uudet koristeet tarrojen sijaan. Koristelu meni hieman persiilleen kun en saanut kädelle sopivaa tukea, eikä tussi liukunut kovinkaan hyvin karhealla maalipinnalla. No, onpahan ainakin uniikki.
 |
| Runko kuivumassa |
Ennen pyörän kasaamista kävin hakemassa Motonetistä kiveniskutarraa, jonka ajattelin liimailla lähes koko rungon suojaksi. Homma ei onnistunut kovin helposti, koska maalipinta on hieman karhea, eikä tarra tarttunut joka kohtaan kunnolla. Pelkäsin kuitenkin, ettei spraymaalipinta olisi kovinkaan kulutuskestävää, joten virittelin tarrat niin hyvin kuin pystyin. Useassa kohtaa ainoa ratkaisu saada se pysymään oli vetää tarra kokonaan putken ympäri, jolloin se tarttui itseensä.
Tarrahommien jälkeen paukuttelin laakerit paikoilleen. Ohjainlaakeri ja keskiö olivat helppoja hommia, mitä nyt ei-vetopuolelta piti laakerikipista sahata pala irti, että se mahtui paikoilleen. (Täytyy muuten sanoa, että Metukan takapään suunnittelussa on kyllä tehty monta kompromissia. Iskari ei ole keskellä vaan hieman pois vetopuolelta, joten chainstay ei ole symmetrinen ja se tavallaan uppoaa keskiömuhvissa olevan painauman sisälle. Kyseisen painauman takia normaali pressfit-kuppi ei mahdu vasemmalle puolelle typistämättä sisään. Chainstayssä on myös sisäiset vaijeriviennit, mutta varsinkin takavaihtajan puolella putkessa on niin jyrkkä mutka, että kun ensimmäistä kertaa asensin vaijerinkuorta, käytin operaation varmaan kaksi tuntia. Metan chainstay on melko pitkä, mutta siltikään siihen ei mahdu kuin 2.2- tai 2.25-tuumainen rengas kunnolla pyörimään. Ehkä paremmalla suunnittelulla senkin olisi saanut ratkaistua?) Linkuston laakereiden asentaminen oli hieman työläämpi homma. Itseasiassa tuntui jopa siltä, että laakereiden paikoilleen paukuttaminen oli hankalampaa, kuin niiden irti saaminen, mikä sekään ei ihan vartin homma ollut. Lopulta sain kuitenkin ruuvattua rungon kasaan ja kyllähän siinä ihailtavaa riittikin.
Lopussa asentamisessa ei sen kummempia ihmeitä ollut. Takajarru piti ilmata, koska sen letku oli mennyt chainstayn läpi ja jarrusatulan joutui irroittamaan letkusta purkamisen takia. Sisäisiä vaijerivientejä en enää käytä, koska en tykkää rungon sisällä rämisevistä letkuista ja jos niitä tarvii vaihtaa, homma on liian vaivalloista. Metukassa ei siis ole rungon ulkopuolella kiinnityskohtia vaijereille, mutta nippusiteet ja teippi ajavat saman asian. Keskiön ja iskarin lähellä vaijereiden kanssa saa muutenkin olla hieman luova, etteivät ne jousituksen toimiessa hankaa tai ota mihinkään kiinni. Ensimmäiselle lenkille ja työmatkalle asensin taakse Hans Dampfin, josta leikkelin kapeimpia keskinappuloita ja sivunappuloita lukuunottamatta kaikki nappulat melkein pois. Ajattelin, että iso ilmatila olisi mukava "semislicksissä" ja että rengas mahtuisi typistetyillä nappuloilla pyörimään kunnolla. Ottaa se silti mutkissa kiinni chainstayhyn ja jo ensimmäisen ajokerran jälkeen maalit olivat kuluneet läpi sivunappuloiden kohdalta.
 |
| Uusi Metukka ensimmäisellä työmatkalla |
 |
| Ensimmäinen varsinainen lenkki Voutilassa |
Myöhemmin testasin uutta Misukan mutarengasta takana, josta olin leikannut nappuloiden äärimmäiset osat pois. Rengas on jykevä, mutta mahtuu takahaarukkaan pyörimään. Tammikuu oli melko luminen, mutta sen mitä renkaalla pääsi ajamaan turpeessa, märillä kallioilla ja juurilla, pitoa kyllä löytyy vielä yli kahdella barillakin. Satuin vahingossa löytämään vielä Ice Spiker Pro:t puoleen hintaan. Jännästi niiden kanssa, sopivissa olosuhteissa, ajaminen on yhtä vaivatonta kuin kesäkeleillä. Huomasin kyllä ensimmäisen ajetun 100 kilometrin jälkeen, että kunnon paineilla muutama nasta raapaisee chainstaytä, mutta jaksaako tuota nyt murehtia...
 |
| Metukka 2015 |
Tein Metukan uudelleensyntymästä videon. Kävin ihan videon takia kaivamassa Kivikosta syksyllä rakentamani hyppyrin esiin ja siitä intouduttuani tein saman Pikkukosken step-upille. Taitaa videolla vilahtaa joku muukin uusi trailiviritelmä jostain Itä-Helsingistä. Jonkun lumisateisen kohdan olisin vielä halunnut dramatisoimaan videota, mutta kun sopivaa olosuhdetta ei tullut ja materiaalia alkoi muutenkin olla tarpeeksi, päätin että video saa luvan kelvata moisenaan.
Videoa Tenskulta
Mike sai editoitua videon Teneriffan ekalta ajopäivältä. Video lämmittää ja kylmettää sydäntä samaan aikaan. Hyviä muistoja, mutta totuus on tuolla ulkona. Viikonlopun satoi räntää ja lämpötila on pari plussalla. Työmatka sujui tänään 28-millisillä Marathoneilla.
lauantai 6. joulukuuta 2014
DH-päivä
Torstaina oli Teneriffan reissuni viimeinen ajopäivä ja Miken mukaan loppuhuipennus, grande finale. Nousimme voimaa uhkuvalla Citroen
Saxolla lähes kahteentuhanteen metriin Las Lajaksen leirintäalueelle, josta tunkkasimme pyöriämme noin kymmenen minuuttia trailin lähtöpaikalle. Mike nimittää pätkää Rock-n-rolliksi, koska se on niin kivikkoista. Olin hieman hermostunut, koska tunkkaamista kummempaa lämmittelyä ei tullut ja suoraan alamäkirokkaamiseen lähteminen johtaa yleensä melko kulmikkaaseen ja jäykkään ajoon.
Suojia pukiessamme huomasin unohtaneeni hanskat, joka nosti entisestään hermostumispisteitä. Kaatuessa käden osuvat yleensä ensimmäisenä maahan ja kivikkoon notkahtaminen pienestäkin vauhdista avokäsin on melkoisen ikävää hommaa. Mikellä oli lämpimät neopreenihanskat varalla, mutta ne olivat sen verran isot ja löysän tuntuiset, etten niiden kanssa halunnut lähteä rokkaamaan. Pitäisi vain olla kaatumatta.
Ensimmäinen, arviolta 400 laskumetrin osuus olikin semmoista kivikkorynkytystä, ettei pahemmasta väliä. Edellisten lenkkien kivikko-osuuksilla olin yleensä ollu Mikeä nopeampi, mutta nyt hän lasketteli dh-pyörällään menemään ja pienenkin virheen tai epävarman kohdan jälkeen jäin ihmettelemään loittonevaa selkää. Ensimmäisen kerran tällä reissulla sain maistaa kevyttä armpumppiakin. Pidimme kuitenkin sen verran taukoja, ettei siitä muodotunut missään vaiheessa ongelmaa.
Rock-n-rollin lopuksi ajetaan sileämmällä hiekkapohjalla vauhdikkaampaa mutkittelua. Siis jo tekniikka riittää vauhtiin. Mutkat olivat suurilta osin mukavasti penkkautuneet, mutta kuitenkin sen verran kuluneita ja paikoin sortuneita, etten millään pystynyt pitämään pakettia nätisti kasassa. Kerran lipesi eturengas alta ja kädestä rullautui nahka muutamasta kohtaa.
Rullasimme asfalttisiirtymän n. 1200 metrin korkeuteen, josta alkoin varsinainen paikallinen dh-reitti. Mike piti lyhyen opastuksen tulevasta. Arvasin pätkän olevan youtubesta tuttu, joten tiesin alussa olevan muutaman hyppyrin. Miken perässä hypyt oli helppo ajaa, vaikka kaksi viimeistä olikin hieman äkäisiä pieniä linkoja. Pätkä oli sulavaa loikottelua tasaisella pohjalla ja lievesti pengerretyillä mutkilla. Sitten pidettiin taas pieni briiffaustauko, luvassa olisi mutkan jälkeen hieman puskista tuleva gäppi (odotin hyppyä, mutta se olikin gäpillinen pieni droppi) ja kaksi miehen korkuista lautadroppia. Ensimmäisen dropin voisi kuulemma ajaa sokkona, mutta toiseen kannattaisi pysähtyä. Hitaasti ajaessa putoaisi terävien kivien päälle, joten olisi hyvä tarkastaa, mitä alla on.
Ensimmäisen dropin ajoin hieman keulapainoisena alas ja vihdoinkin sain käytettyä koko keulan joustomatkan. Toiselle dropille pysädyin. Näytti melko hurjalta, sillä vaikka lautakyhäelmä oli ehkä juuri miehen korkuinen, varsinainen alastulo olisi kuitenkin melko pitkällä ja ainakin metrin alempana. Koska Mike oli dropin jo ajanut ja edellisestäkin selvisin, talutin pyörän vähän matkaa ylös saadakseni vauhtia ja lensin nätisti kivikon yli. Alastulo oli itseasiassa paljon sulavampi, kuin ensimmäisellä dropilla.
Loput reitistä oli kunnon dh-rynkytystä. Irtokiviä, droppeja, jyrkkää mutkittelua… Kaikkea sitä, mikä saa tuntemaan itsensä kömpelöksi kuskiksi, mutta on samalla aivan äärettömän hauskaa. Tapansa mukaan Mike otti mutkissa etäisyyttä ja jäin ihmettelemään, mistä pito niihin löytyy. Itse en vain saanut varmuutta painaa kunnolla mutkiin, joissa näytti olevan kova pohja, mutta irtokiveä päällä.
Pysähdyimme matkalla vielä muutaman kerran ja testasimme myös Miken työn alla olleen uuden haaraan reitillä. Mikekään ei ollut sitä aiemmin ajanut ja vähän keskeneräiseltä se tuntuikin. Kyllä sen ajamaan pystyi, mutta matkalla olleisiin droppiin ja hyppyriin ei kyllä alastuloihin vaadittavia vauhteja saanut.
Juuri ennen loppupaikkaa oli vielä, Miken sanojen mukaan, viiden metrin gäppi, joka olisi rauhallinen hypättävä, kunhan vauhtia oli tarpeeksi. Poljin Miken perässä vauhtia ja lähestyimme kahta nokkaa. Valmistauduin jättimäiseen loikkaan, mutta hyppy olikin melko pieni, joten varsinainen gäppi olisi vasta edessä. Koska en tiennyt mitä oli tulossa, sormet halusivat hamuilla jarruja. Jouduin käskemään olemaan hamuilematta. Pysyin Miken vauhdissa ja hyppy oli todella rauhallisesti rullattavissa. Ilmassa tosin mietin, että on tässä varmasti reilusti enemmän väliä kuin 5 metriä. Luulin reitin loppuvan gäppiin, mutta sen jälkeen olikin vielä iso pöytähyppyri, johon vauhdit eivät enää riittäneet. Poljin sisuntuneena takaisin ylämäkeen, mutten silti saanut tarpeeksi vauhtia hyppyyn.
Miken tyttöystävä ja apukuskimme Bettina odotteli meitä alhaalla ja nousisimme uudestaan n. 600 metrin korkeuseron verran dh-pätkän alkuun. Matkalla Mike esitti kysymyksen, juonko viiniä, joka johta pikapysähdykseen paikallisella luomurypäleitä viljelevällä viinitilalla. Maistelimme viinejä, mutta kun jo muutama siemaus tuntui humahtavan päähän, jätin laajemman maistelun sikseen ja valitsin maistamistani punaviineista miellyttävimmät kotiinviemisiksi.
Toisella vedolla dh-pätkää pysähtelimme hiukan vähemmän, mitä nyt Mike puhkoi dropissa renkaansa. Vihaa kuulemma tubeless-systeemejä, enkä ruvennut siinä sen enempää omia mielipiteitäni puolustelemaan. Ehkä sekin flätti olisi ilman sisäkumia jäänyt saamatta, ehkä ei. Flätin jälkeen ajoin välillä Miken edellä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa reitti tulisi risteämään muutaman kerran. Mike katosi taas muutaman mutkan jälkeen näkyvistä, mutta sain kuitenkin pidettyä melko hyvän rokkimeiningin päällä. Ainakin melkein loppuun asti. Eräässä jyrkässä kohdassa saatoin yliohjata tai vain ajautua huonolle linjalle ja lähdin kippaamaan tangon yli. Kaatuminen ei sinällään ollut paha, mutta suurin osa painostani laskeutui kylki edellä ohjaustankoon. Henki salpautui hieman ja kylki tuntui pahalta. Murtuneista kylkiluista olen kuullut tarinoita, eikä kipu kuitenkaan siltä tuntunut. Mike oli ajanut jonkin verran kauemmaksi ja ajoin rauhassa hänen luokseen. Uskottelin, että kaikki oli suhteellisen hyvin ja Mike suostui vielä johdattelemaan meidät viimeisen gäpin yli. Gäpin jälkeisen loivan mutkankin yritin ajaa taitoni mukaan, mutta pöytähyppyriin en taaskaan saanut tarpeeksi vauhtia. Harmitus.
Kylki tuntui ja tuntuu edelleen parin päivän jälkeen aika kipeältä, mutta eiköhän tämän kanssa eletä. Käsiin tuli muutama pieni naarmu lisää, mutta eniten jäi harmittamaan hyvän päivän päättänyt tylsä kaatuminen. Varsinkin, kun kaatuminen oli niin loppuvaiheilla, ettei sen jälkeen enää uutta ajofiilistä saanut päälle. No, kuudentena perättäisenä ajopäivänä ja minun dh-kokemuksellani, päivä olisi joka tapauksessa alkanut olla paketissa. Reitti oli niin vaativa, että vaikka sen toisella kerralla olisinkin onnistunut ajamaan kaatumatta, kolmas kerta olisi jo ollut liikaa.
Reissun ajot oli ajettu ja laskimme vähän matkaa kylään pitsalle ja oluelle. Ja fiilistelemään yhteisiä ajojamme mtb-hurmoksessa. Hauskaa oli kyllä ollut, se täytyy myöntää. Omatoimipäivien kommelluksien kanssa polkemista oli tullut tarpeeksi ja alamäkeäkin mukavasti. Viimeinen päivä todella kruunasi reissun. Olisin vaikka yhden välipäivän jälkeen ajanut koko kuuden päivän homman uusiksi. Vaan seuravaa mtb-lomaa on oottaminen.
Saxolla lähes kahteentuhanteen metriin Las Lajaksen leirintäalueelle, josta tunkkasimme pyöriämme noin kymmenen minuuttia trailin lähtöpaikalle. Mike nimittää pätkää Rock-n-rolliksi, koska se on niin kivikkoista. Olin hieman hermostunut, koska tunkkaamista kummempaa lämmittelyä ei tullut ja suoraan alamäkirokkaamiseen lähteminen johtaa yleensä melko kulmikkaaseen ja jäykkään ajoon.
 |
| Muskeliauto Las Lajaksella |
Suojia pukiessamme huomasin unohtaneeni hanskat, joka nosti entisestään hermostumispisteitä. Kaatuessa käden osuvat yleensä ensimmäisenä maahan ja kivikkoon notkahtaminen pienestäkin vauhdista avokäsin on melkoisen ikävää hommaa. Mikellä oli lämpimät neopreenihanskat varalla, mutta ne olivat sen verran isot ja löysän tuntuiset, etten niiden kanssa halunnut lähteä rokkaamaan. Pitäisi vain olla kaatumatta.
Ensimmäinen, arviolta 400 laskumetrin osuus olikin semmoista kivikkorynkytystä, ettei pahemmasta väliä. Edellisten lenkkien kivikko-osuuksilla olin yleensä ollu Mikeä nopeampi, mutta nyt hän lasketteli dh-pyörällään menemään ja pienenkin virheen tai epävarman kohdan jälkeen jäin ihmettelemään loittonevaa selkää. Ensimmäisen kerran tällä reissulla sain maistaa kevyttä armpumppiakin. Pidimme kuitenkin sen verran taukoja, ettei siitä muodotunut missään vaiheessa ongelmaa.
Rock-n-rollin lopuksi ajetaan sileämmällä hiekkapohjalla vauhdikkaampaa mutkittelua. Siis jo tekniikka riittää vauhtiin. Mutkat olivat suurilta osin mukavasti penkkautuneet, mutta kuitenkin sen verran kuluneita ja paikoin sortuneita, etten millään pystynyt pitämään pakettia nätisti kasassa. Kerran lipesi eturengas alta ja kädestä rullautui nahka muutamasta kohtaa.
Rullasimme asfalttisiirtymän n. 1200 metrin korkeuteen, josta alkoin varsinainen paikallinen dh-reitti. Mike piti lyhyen opastuksen tulevasta. Arvasin pätkän olevan youtubesta tuttu, joten tiesin alussa olevan muutaman hyppyrin. Miken perässä hypyt oli helppo ajaa, vaikka kaksi viimeistä olikin hieman äkäisiä pieniä linkoja. Pätkä oli sulavaa loikottelua tasaisella pohjalla ja lievesti pengerretyillä mutkilla. Sitten pidettiin taas pieni briiffaustauko, luvassa olisi mutkan jälkeen hieman puskista tuleva gäppi (odotin hyppyä, mutta se olikin gäpillinen pieni droppi) ja kaksi miehen korkuista lautadroppia. Ensimmäisen dropin voisi kuulemma ajaa sokkona, mutta toiseen kannattaisi pysähtyä. Hitaasti ajaessa putoaisi terävien kivien päälle, joten olisi hyvä tarkastaa, mitä alla on.
Ensimmäisen dropin ajoin hieman keulapainoisena alas ja vihdoinkin sain käytettyä koko keulan joustomatkan. Toiselle dropille pysädyin. Näytti melko hurjalta, sillä vaikka lautakyhäelmä oli ehkä juuri miehen korkuinen, varsinainen alastulo olisi kuitenkin melko pitkällä ja ainakin metrin alempana. Koska Mike oli dropin jo ajanut ja edellisestäkin selvisin, talutin pyörän vähän matkaa ylös saadakseni vauhtia ja lensin nätisti kivikon yli. Alastulo oli itseasiassa paljon sulavampi, kuin ensimmäisellä dropilla.
Loput reitistä oli kunnon dh-rynkytystä. Irtokiviä, droppeja, jyrkkää mutkittelua… Kaikkea sitä, mikä saa tuntemaan itsensä kömpelöksi kuskiksi, mutta on samalla aivan äärettömän hauskaa. Tapansa mukaan Mike otti mutkissa etäisyyttä ja jäin ihmettelemään, mistä pito niihin löytyy. Itse en vain saanut varmuutta painaa kunnolla mutkiin, joissa näytti olevan kova pohja, mutta irtokiveä päällä.
Pysähdyimme matkalla vielä muutaman kerran ja testasimme myös Miken työn alla olleen uuden haaraan reitillä. Mikekään ei ollut sitä aiemmin ajanut ja vähän keskeneräiseltä se tuntuikin. Kyllä sen ajamaan pystyi, mutta matkalla olleisiin droppiin ja hyppyriin ei kyllä alastuloihin vaadittavia vauhteja saanut.
Juuri ennen loppupaikkaa oli vielä, Miken sanojen mukaan, viiden metrin gäppi, joka olisi rauhallinen hypättävä, kunhan vauhtia oli tarpeeksi. Poljin Miken perässä vauhtia ja lähestyimme kahta nokkaa. Valmistauduin jättimäiseen loikkaan, mutta hyppy olikin melko pieni, joten varsinainen gäppi olisi vasta edessä. Koska en tiennyt mitä oli tulossa, sormet halusivat hamuilla jarruja. Jouduin käskemään olemaan hamuilematta. Pysyin Miken vauhdissa ja hyppy oli todella rauhallisesti rullattavissa. Ilmassa tosin mietin, että on tässä varmasti reilusti enemmän väliä kuin 5 metriä. Luulin reitin loppuvan gäppiin, mutta sen jälkeen olikin vielä iso pöytähyppyri, johon vauhdit eivät enää riittäneet. Poljin sisuntuneena takaisin ylämäkeen, mutten silti saanut tarpeeksi vauhtia hyppyyn.
Miken tyttöystävä ja apukuskimme Bettina odotteli meitä alhaalla ja nousisimme uudestaan n. 600 metrin korkeuseron verran dh-pätkän alkuun. Matkalla Mike esitti kysymyksen, juonko viiniä, joka johta pikapysähdykseen paikallisella luomurypäleitä viljelevällä viinitilalla. Maistelimme viinejä, mutta kun jo muutama siemaus tuntui humahtavan päähän, jätin laajemman maistelun sikseen ja valitsin maistamistani punaviineista miellyttävimmät kotiinviemisiksi.
 |
| Rengashommissa. Sää ja maisemat voisivat olla huonommatkin |
Toisella vedolla dh-pätkää pysähtelimme hiukan vähemmän, mitä nyt Mike puhkoi dropissa renkaansa. Vihaa kuulemma tubeless-systeemejä, enkä ruvennut siinä sen enempää omia mielipiteitäni puolustelemaan. Ehkä sekin flätti olisi ilman sisäkumia jäänyt saamatta, ehkä ei. Flätin jälkeen ajoin välillä Miken edellä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa reitti tulisi risteämään muutaman kerran. Mike katosi taas muutaman mutkan jälkeen näkyvistä, mutta sain kuitenkin pidettyä melko hyvän rokkimeiningin päällä. Ainakin melkein loppuun asti. Eräässä jyrkässä kohdassa saatoin yliohjata tai vain ajautua huonolle linjalle ja lähdin kippaamaan tangon yli. Kaatuminen ei sinällään ollut paha, mutta suurin osa painostani laskeutui kylki edellä ohjaustankoon. Henki salpautui hieman ja kylki tuntui pahalta. Murtuneista kylkiluista olen kuullut tarinoita, eikä kipu kuitenkaan siltä tuntunut. Mike oli ajanut jonkin verran kauemmaksi ja ajoin rauhassa hänen luokseen. Uskottelin, että kaikki oli suhteellisen hyvin ja Mike suostui vielä johdattelemaan meidät viimeisen gäpin yli. Gäpin jälkeisen loivan mutkankin yritin ajaa taitoni mukaan, mutta pöytähyppyriin en taaskaan saanut tarpeeksi vauhtia. Harmitus.
Kylki tuntui ja tuntuu edelleen parin päivän jälkeen aika kipeältä, mutta eiköhän tämän kanssa eletä. Käsiin tuli muutama pieni naarmu lisää, mutta eniten jäi harmittamaan hyvän päivän päättänyt tylsä kaatuminen. Varsinkin, kun kaatuminen oli niin loppuvaiheilla, ettei sen jälkeen enää uutta ajofiilistä saanut päälle. No, kuudentena perättäisenä ajopäivänä ja minun dh-kokemuksellani, päivä olisi joka tapauksessa alkanut olla paketissa. Reitti oli niin vaativa, että vaikka sen toisella kerralla olisinkin onnistunut ajamaan kaatumatta, kolmas kerta olisi jo ollut liikaa.
Reissun ajot oli ajettu ja laskimme vähän matkaa kylään pitsalle ja oluelle. Ja fiilistelemään yhteisiä ajojamme mtb-hurmoksessa. Hauskaa oli kyllä ollut, se täytyy myöntää. Omatoimipäivien kommelluksien kanssa polkemista oli tullut tarpeeksi ja alamäkeäkin mukavasti. Viimeinen päivä todella kruunasi reissun. Olisin vaikka yhden välipäivän jälkeen ajanut koko kuuden päivän homman uusiksi. Vaan seuravaa mtb-lomaa on oottaminen.
 |
| Spessu kaikkensa antaneena. Keskiö menee vaihtoon ja muutama pinna löysällä takakiekosta. Muuten melko huoletonta menoa |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)